Edistymistä ja pysähtymistä

Elokuun aikana hommat ovat päässeet hyvin vauhtiin. Bellman-tuolin entisöinnissä olen edennyt jo pintakäsittelyn pohjatöihin, mikä tarkoittaa kittaamista, hiomista, pohjamaalaamista, hiomista, kittaamista, hiomista, pohjamaalaamista - ja niin edelleen. Välillä tuntuu, että tämä kierre ei lopu ikinä, mistä käy kiittäminen ennen kaikkea tekijän omaa perfektionismia. Tuossa on vielä pieni kolhu, sen minä haluan kitata. Ja tuo halkeama tuossa pitää myös korjata. Ja tässä on koristeurassa mutka, se pitää oikaista.

Eihän näitä valmiissa tuolissa huomaa kukaan muu kuin minä, mutta siitä huolimatta haluan tehdä ne hyvin. Sitäpaitsi kaikki tämä on erinomaista harjoitusta. Tässä samat työvaiheet toistuvat, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Kun jotain tekee kerran, sen suunnilleen ymmärtää. Kun sen tekee toisen kerran, sen alkaa jo osata. Kun sen tekee kolmannen, neljännen ja viidennen kerran, alkaa homma sujua rutiinilla. Samalla työn jälki paranee koko ajan. Nythän näitä pitää treenata, jotta ne osataan sitten, kun tätä tehdään oikeana työnä, elinkeinona.

Uutta tässä oppii koko ajan. Näissä pohjatöissä uutta on ollut kittaaminen. Olenhan minä paklannut kaikenlaisia kohteita ennenkin, mutta tässä käyttämäni tasoite, Tikkurilan Öljysilote, on minulle vähemmän tuttu aine. Ja sepä onkin aika mainiota tavaraa esimerkiksi saman valmistajan Lakkakittiin verrattuna.

Ensimmäisen eroavaisuuden huomasin, kun rupesin hiomaan muutamaa päivää aiemmin kittaamiani kohtia. Hiomapaperi meni välittömästi tukkoon ja aloin jo kirota mielessäni koko tuotteen. Että pitikin valita tällainen möhnä. Mutta ei se vika taaskaan ollut aineessa, vaan tekijässä. Kas öljykitti vaatii hellää kättä. Jos hiomapaperia painaa, se menee heti tukkoon. Sen sijaan höyhenenkevyt kosketus tuottaa kerrassaan loistavan tuloksen, ja paljon pienemmällä vaivalla.

Toinen opittu asia koskee levitystekniikkaa. Lakkakitti täytyy saada levitettyä aika nopeasti, koska kun se rupeaa kovettumaan, se muuttuu hauraaksi, herkästi murenevaksi. Sen sijaan öljykitti kovettuu sitkistymällä. Kun kittiä laittaa tarpeeksi vähän kerrallaan, voi sitä muotoilla lastalla pitkäänkin, eikä kitti lohkeile. Tämä vähentää hiomisen tarvetta huomattavasti. Uskon, että riittävästi harjoittelemalla voisin oppia tämän tasoitustekniikan niin hyvin, ettei minun tarvitsisi välttämättä hioa kitattuja kohtia lainkaan. Se olisi ihanteellista: säästyisi niin aikaa kuin materiaaliakin.

Myös rekonstruktio etenee. Työjärjestykseni on sellainen, että olen ensin valmistanut kaikki tarvittavat osat (istuinlevy puuttuu vielä) raakakokoon eli niissä on riittävästi työstövaraa. Seuraavaksi laadin liitokset ja kun osat sopivat oikealla tavalla yhteen, työstän ne lopullisiin mittoihinsa. Sitten edessä on vaikein työvaihe, eli kaiverrukset. Niissä vaikeusastetta lisää se, että kaikki osat, joita joudun kaivertamaan, on valmistettava koivusta, eli varsin kovasta puusta. Mänty olisi pehmeämpänä helpompi kaivertaa. Luultavasti joudun näiden kaiverrusten yhteydessä hyödyntämään kaikkea sitä osaamista, mitä edellä kehuin hankkineeni kittauksesta.

Elokuu ei ole ollut pelkkää edistymistä. Kuukauden viimeisellä viikolla sairastuin flunssaan, joka onkin tällä kertaa poikkeuksellisen raju. Voimakas kurkkukipu, yskä ja korkea kuume ovat vieneet miehen petipotilaaksi ja vasta viidentenä päivänä oireet alkavat vähän helpottaa.

Sairastaminen ei ole koskaan kivaa, eikä koskaan ole hyvä aika sairastua. Mutta täytyy minun todeta, että tämän taudin ajoitus oli kuitenkin paras mahdollinen: olen ehtinyt tehdä elokuun alussa maantievaelluksen ja olen ehtinyt käynnistää projektit koulussa. Ja kun nyt sairastan, ehdin toipua hyvin ennen lokakuun lopussa olevaa syyslomaa, jolla minun on jälleen tarkoitus mennä Lappiin patikoimaan.

Kyllä tämä tästä taas.