keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Satulatuolin päällystys


Opiskelu on edennyt verhoilutöihin asti. Tässäkin toimimme samalla periaatteella kuin muiden opiskelujen kohdalla: asiat opitaan omia projekteja tekemällä. Minua kiinnostaa erityisesti nahan käyttö verhoilumateriaalina. Hankin tarkoitukseen soveltuvaa mustaa huonekalunahkaa ja ennen haastavampia projekteja teen yhden helpon harjoituksen: päällystän vanhan jakkaran pyöreän istuinosan.


Lähtökohtana on yksinkertainen pyöreä puulevy. Koska haluan tehdä jakkaran, jolla on mukava istua, lisään kokonaisuuteen pehmusteet. Kaksi kerrosta paksumpaa vanua ovat täsmälleen levyn kokoiset, ja kolmas kerros, joka on ohutta vanua, ulottuu levyn reunojen ympäri.


Sitten vain sopivan kokoinen nahanpalanen taivutetaan reunojen ympäri tiukalle ja kiinnitetään nitomalla. Lopuksi leikkaan ylimäärät pois ja siinä se on valmis. Siis istuinosa on valmis. Jakkarasta puuttuu vielä jalat, mutta ne ovat jo työn alla ja kunhan saan ne valmiiksi, voin esitellä koko komeuden valmiina.

Sitä odotellessa menen varsinaiseen asiaan eli siihen satulatuoliin. Siinä lähtökohtana on markethintaluokan satulatuoli, joka on istumamukavuudeltaan ihan kelvollinen, mutta halvan hinnan selittää istuimen päällys, joka on keinonahkaa. Eli toisin sanoen muovia. Se on päässyt halkeilemaan jo aika rupiseen kuntoon. Satulatuoli on päällystämisen kannalta kiinnostava kohde, koska istuinosa on joka suuntaan hauskasti kaareva.


Työ alkaa purkamisella. Vanhaa päällystä ei ole tarpeen säästää eikä sääliä, joten irrotan sen helpoimmalla tavalla: kunhan saan yhden kohdan auki, tartun näkyvissä olevaan reunaan ja revin päällisen irti. Se on kiinnitetty nitomalla, ja niitä niittejä on paljon. Ilmeisesti niittipyssyn käytössä tapahtuu sama kuin kuplamuovin kanssa: "Hei tämähän on kivaa! Naps naps naps naps...".




Näillä vanhan verhoilun riekaleilla ei tosiaan ole enää käyttöä - paitsi sen verran, että istuimen alapuolen verhoiluun tarvittavien palasten leikkaamisvaiheessa niitä voi hyödyntää koko- ja muotomalleina. Satulatuolin istuimen yläpuoli on enimmäkseen kupera, mutta alapuolella on sellaisia koveria muotoja, joihin nahka ei ihan helposti taivu - ainakaan, jos sen haluaa kiinnittää ilman liimaa. Mutta koska alapuoli ei normaalikäytössä näy, ei haittaa, jos sinne tulee saumoja. Perfektionisti mittaisi tarvittavat palaset tarkasti ja ompelisi ne yhteen ennen kiinnitystä, mutta minä en sellaiseen hifistelyyn ryhdy - ei siksi, etten olisi perfektionisti, vaan siksi, että en vielä osaa niin vaikeita. Enkä katso sitä tarpeelliseksi, koska kyse tosiaankin on istuimen alapuolesta.


Alkuperäiset pehmusteet ovat hyväkuntoiset ja ne voidaan säilyttää. Parantelen niiden kiinnitystä kuitenkin lisäämällä strategisiin paikkoihin hieman liimaa.


Verhoilunahka asettuu paremmin, jos sen alla on ohut vanukerros. Lisään sellaisen kahdessa osassa - yksi osa istuimen yläpuolelle + reunojen ympäri, ja toinen osa alapuolelle. Alapuolisen vanun kiinnitän liimaamalla, yläpuolisen nitomalla.


Sitten nahka pöydälle. Leikkaan ensin alapuolelle tarvittavat kolme palasta ja kiinnitän ne reunoista nitomalla paikalleen. Saumoja en siis ompele enkä kiinnitä muutenkaan, koska tuolin jalka ruuvataan tähän kiinni ja se pitää nuo saumatkin kohdallaan.


Nyt alkaa paras - ja vaikein vaihe. Rupean päällystämään tuolin yläpuolta. Jakkaraa päällystäessäni olin nuukuuttani leikannut aika naftin palasen nahkaa, mistä oli se haitta, että nahan pingotusvaiheessa siihen oli vaikea tarttua. Tällä kertaa jätän ympärille riittävästi tarttumapintaa.


Siitä se alkaa asettua paikalleen. Nahan pingottaminen tällaiseen - tai mihin tahansa - muotoon edellyttää kärsivällisyyttä ja huolellisuutta. Ehkä jopa taitoa. Vaikea sanoa, sillä tämä on vasta toinen kerta, kun verhoilen jotain nahalla. Se jakkaran istuin oli ensimmäinen kerta.

Vähän kerrassaan nahka mukautuu haluamaani muotoon. Jälleen voisi tosiperfektionisti tehdä eri tavalla: nahan reunan voisi leikata sillä tavoin, että se ei menisi lainkaan sylttyyn. Minä tyydyn sylttäämään, koska - jälleen kerran - kyse on kohdasta, joka ei tuolin normaalikäytössä näy eikä tunnu missään.


Se on siinä! Nahka asettuu kauniisti istuimen muotojen mukaisesti. Alkuperäisen päällyksen paikallaanpysyminen oli varmistettu liimaamalla se pehmusteeseen kiinni, mikä on tavoitellun vaikutuksen ohella kenties myötävaikuttanut päällyksen halkeiluun. Minä en halua laittaa siihen väliin liimaa - aika näyttää, johtaako tämä päällyksen löystymiseen käytön myötä. Jos näin käy, niin ainahan tämän voi päällystää uudelleen - työ ei ollut loppujen lopuksi kovinkaan iso eikä kestänyt kuin puoli päivää kaikkine tuumauksineenkaan.


Tässä istuimen alapuoli. En ole ihan varma, pidänkö tätä rumana vai kauniina. Ehkä seuraavaa tämäntapaista kohdetta verhoillessani yritän leikata tuon reunan niin, että se asettuisi tasaisesti. Jos ei muuten, niin nähdäkseni, onko homma helppo vai vaikea. Toisaalta ei kai sekään tekemistä kummempaa ole.

Kotona liitän sitten istuinosan jalkaosaan ja niin on tuoli valmis. Lopputulos on nähtävissä tämän kirjoituksen otsikkokuvassa.

Nämä olivat kivoja projekteja - tavallaan harmi, että ne tulivat valmiiksi näin pian. Olisi kiva verhoilla lisää, ja erityisesti nahkaverhoilujen teko kiinnostaa. Tässä vaiheessa rajaan kuitenkin jousitetut verhoilut pois - on parempi opetella ensin ns. kovaverhoilut ja sitten, kun ne osataan riittävän hyvin, voidaan siirtyä vaativampiin projekteihin.

Olisiko sinulla minulle töitä? Ota yhteyttä ja pyydä tarjous!

Onnistuneen verhoilupäivän kruunaa kaunis auringonpaiste kotimatkalla.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Huippumaali haussa


Yleensä, kun jotain pitää maalata, mennään ensin kauppaan ja ostetaan valmis, haluttuun sävyyn sekoitettu maali. Näin ei välttämättä tarvitse menetellä, sillä maalia voi valmistaa itsekin, eikä se ole edes vaikeaa. Yksinkertaistaen voi sanoa, että maalissa on vain kolme ainesosaa: pigmentti, sideaine ja liuotin. Näistä viimeksimainittu ei tosin ole välttämätön.

Pigmentillä saadaan maaliin väri. Nämä väriaineet voivat olla joko luonnollisia tai synteettisiä. Sideaine tekee nimensä mukaisen asian eli sitoo maalin ainesosat yhteen ja kiinnittää maalin alustaan. Sideaineena voi olla esimerkiksi jokin ilman vaikutuksesta kuivuva kasviöljy kuten pellavaöljy. Liuotinta tarvitaan, jotta maalin viskositeetti saataisiin tarkoituksenmukaiseksi. Liuottimena voi olla esimerkiksi vesi, tärpätti tai mineraalitärpätti. Noiden tärpättien kanssa kannattaa olla tarkkana, koska puutärpätti ja mineraalitärpätti ovat aivan eri aineita ja niistä yleensä vain toinen sopii. Vääräntyyppinen tärpätti voi johtaa esimerkiksi maalin paakkuuntumiseen.

Näiden perusainesten lisäksi kaupassa myytävissä maaleissa on erilaisia lisäaineita. Niillä saadaan maalin ominaisuuksia halutunlaisiksi - esimerkiksi kuivumisaika lyhyemmäksi, maalin säilyvyys paremmaksi ja pinnan kiiltävyys tietylle tasolle. Ja voihan niitä lisäaineita laittaa myös omatekemiin maaleihin.

Kaikki edellä mainittu on siis yksinkertaistusta ja todellisuudessa pigmenttejä, sideaineita, liuottimia ja lisäaineita on paljon. Siis PALJON. Niiden perusteellisempi läpikäynti ei kuulu tämän blogin aihepiiriin, vaan asiasta kiinnostuneille suosittelen alkajaisiksi käyntiä kirjastossa. Myös netistä löytyy paljon tietoa, mutta kuten nettaineistoissa yleensäkin, on tietojen todenperäisyys hyvä aina varmistaa useampaan lähteeseen tukeutumalla.

Minä tein hyvin yksinkertaisen maalinvalmistusharjoituksen: sekoitin tarvittavia pigmenttejä - ruskeaa umbraa ja kimröökiä (mustaa) vernissaan eli keitettyyn pellavaöljyyn. Edes liuotinta en tarvinnut, koska maalin viskositeetti oli ilmankin juuri sopiva. Tällä maalilla aion maalata kansanomaista Biedermeier-tyyliä edustavan vanhan tuolin, johon olen muutenkin käyttänyt perinteisiä tekniikoita: olen liimannut tuolin kokoon jänisliimalla.

Maalin sekoittaminen oli helppo homma: pilttipurkki puolilleen vernissaa ja siihen sitten ensin ruskeaa pigmenttiä ja sen jälkeen mustaa, jotta lopputulos olisi tarpeeksi tumma. Maalasin pienen koepalan ja annoin sen kuivahtaa yön yli. Lopputulos kelpaa - tällä maalilla voin vetää ainakin ensimmäisen kerroksen. Sitten tarkastelen sävyä vielä uudelleen ja teen tarvittavat hienosäädöt.

Maalin valmistusta seuraavana päivänä kannan tuolin pintakäsittelyhuoneeseen, sekoitan maalin huolellisesti ja rupean maalaamaan. Ja yllätyn. Maalin peittävyys on hyvä ja siveltävyys kerrassaan erinomainen. En muista, että olisin koskaan käyttänyt näin hyvin levittyvää maalia. Ja kun vielä muistaa, miten helppoa tämän valmistaminen oli, niin olen todella hämmästynyt. Toki pitää muistaa, että tämä on vasta ensimmäinen maalikerros, enkä voi vielä tietää, muodostuuko maalista kestävyydeltään ja muilta ominaisuuksiltaan sellainen pinta kuin haluan. Silti olen tässä vaiheessa oikein tyytyväinen.

Ei tuo vernissamaali kuitenkaan täydellistä ole, ainakaan hätäiselle maalarille. Sen kuivumisaika on nimittäin pitkä. Sitä ei mitata tunneissa, vaan päivissä. Kun viime viikolla kokeilimme koulussa maalien valmistamista ja maalasimme koepaloja, oli vernissamaalilla maalattu palanen märkä monta päivää - vasta noin viisi vuorokautta maalaamisen jälkeen pinta oli kosketuskuiva eikä siitä enää irronnut väriä sormella pyyhkäisemällä.


tiistai 10. tammikuuta 2017

Piirustustunnilla


Kuka vielä muistaa ne ajat, kun koulussa oppiaineita olivat mm. piirustus, laskento ja veisto? Nämä kauniit nimethän on jo aikaa sitten hylätty ja nyt pitää puhua kuvaamataidosta, matematiikasta ja teknisestä työstä. Meillä kyse on teknisestä piirustuksesta ja se sisältyy tutkinnon osaan nimeltä Toteuttamisen suunnittelu.

Mutta sama kai se on, millä nimellä sitä kutsutaan. Kyse on joka tapauksessa piirtämisestä ja se on kivaa. Minä olen aina tykännyt juuri tällaisesta teknisestä piirtämisestä, koska en osaa piirtää esimerkiksi maisemia tai ihmisiä. Silti tässäkin riittää minulle opittavaa, koska vaikka hallitsen perustekniikat, ovat mm. standardin mukaiset merkintäkäytännöt viivan paksuuksista lähtien minulla heikommin hallinnassa.

Äkkinäinen voisi ajatella, että mitä väliä sillä nyt on, minkä paksuisia viivoja käytetään, kunhan kuvasta saa selvän. No on sillä väliä. Mietitäänpä hetki, miksi niitä kuvia piirretään. Ne piirretään, jotta esimerkiksi suunnittelija voi kertoa toteuttajalle, mitä tämän pitää tehdä. Jos yhteisiä käsityksiä merkintätavoista ei ole, joutuu toteuttaja kysymään suunnittelijalta, mitä tämä ja tämä viiva tarkoittaa. Tai valmistettavasta kappaleesta tulee väärän kokoinen, kun toteuttaja luulee millimetrejä senttimetreiksi tai vastoinpäin. Tai inhottavimmassa tapauksessa suunnittelija kysyy toteuttajalta valmiin kappaleen nähdessään, että miksi nää tällasen teit.

Erilaisia viivoja tarvitaan mm. seuraavien asioiden erottamiseksi toisistaan:

  • näkyvät muotoviivat
  • piiloon jäävät muotoviivat
  • keskiviivat
  • liikkuvien osien ääriasennot
  • leikkaustasot
  • erikoiskäsittelyt

Eikä tässä ollut suinkaan kaikki. Lisäksi piirustusten kuvailutiedot kuten piirroksen nimi, mittakaava, tekijä, tarkastaja, versio ja päiväys merkitään tietyllä tavalla tiettyyn paikkaan piirustuksessa. Näin nämäkin tiedot löytyvät helposti.

Teknisissä piirustuksissa käytettävät merkintätavat on siis standardoitu ja joka niihin haluaa tarkemmin perehtyä, voi ostaa standardin kaupasta ja varmasti netistä löytyy myös ilmaista materiaalia aiheesta.


Koulussa teimme harjoituksia ihan perinteisellä tavalla eli lyijykynällä paperille piirtäen. Nykyäänhän näitä ei varmaan juuri kukaan tee kynällä, vaan erilaiset tietokonesovellukset ovat tulleet tilalle. Puhutaan CAD (Computer Aided Design) -ohjelmista, joista tunnetuin lienee AutoCAD. Sen hintalappu on kuitenkin näin opiskelijan näkökulmasta varsin suolainen. Omaan käyttööni olen katsonut riittäväksi QCAD -nimisen ohjelman, jonka hinta on murto-osa AutoCADistä, mutta jolla pystyn tekemään ne piirustukset, joita omassa toiminnassani kuvittelen tarvitsevani.

Perusasioiden opettelun jälkeen saimme tehtäväksi piirtää jostakin vapaavalintaisesta esineestä kaikki tarpeelliset kuvat, jotta esineen valmistaminen olisi kuvien perusteella mahdollista. Minä piirsin höylän. Tällaisen voisi ehkä joskus valmistaa itse.


maanantai 2. tammikuuta 2017

Reikien paikkuuta


Ei, tässä ei ole kyse hammaslääkärillä käynnistä, vaan jälleen yhdestä tuoliprojektista. Korjattavana on talonpoikaistuolin istuinosa, joka on vuosikymmenten kuluessa halkeillut useasta kohdasta. Halkeilu johtuu siitä, että istuin on ollut nauloilla kiinni sarjassa. Naulaamalla tehty kiinnitys ei salli minkäänlaista liikettä, ja kun puu on ajan mittaan kuivunut ja kutistunut, on istuinosa ratkennut heikoimmasta kohdasta eli yhdestä tai useammasta liimasaumasta.

Yleensähän tällaiset istuinosat ovat valmistetut liimaamalla lautoja yhteen, ja kun ne ovat monesti varsin ohuita - jopa vain 15 mm - on lautojen välisen liimasauman pinta-ala hyvin pieni. Jos puskusauman sijaan tehtäisiin sormiliitos, olisi liimapinnan ala huomattavasti suurempi. Alla oleva kuva havainnollistaa tilannetta.


Sormiliitos olisi paljon vahvempi, mutta sellaista ei kukaan tuolintekijä viitsi ruveta tekemään. Varsinkaan, kun kestävyyden kannalta parempaan lopputulokseen päästään kiinnittämällä istuinosa sarjaan asianmukaisesti klossien ja sarjoihin tehtyjen urien avulla. Tällainen kiinnitys sallii sen pienen liikkeen, jota puun luontainen eläminen aiheuttaa.

Tämän tuolin kohdalla tilanne on ollut aluksi hyvä - istuinosa on ollut klosseilla kiinni - mutta kiinnitys on kenties jossain vaiheessa löystynyt ja klossien kiristämisen sijaan tuolin omistaja on ottanut vasaran käteen ja lyönyt muutaman naulan.

Otsikkokuvassa näkyy lähtötilanne yhden naulanreiän osalta. Tuollaisen voi toki täyttää kittaamalla, mutta on tyylikkäämpää liimata reikään puutappi. Kun tapin valmistaa huolellisesti, voi korjauksesta saada huomaamattoman, vaikka huonekalun pintakäsittelyksi tulisi jokin läpikuultava käsittely kuten puuvaha, petsi tai lakka. Tämä tuoli maalataan, joten niin tarkkaa työtä ei tarvitse tehdä. Riittää, kun reikä täyttyy puulla suurimmaksi osaksi ja lopullinen viimeistely maalausvalmiiksi tapahtuu kittaamalla.


Korjaus alkaa pursottamalla reikään liimaa. Tässä käytetään tavallista puuliimaa.


Seuraavaksi vuolen tapin samasta puulajista, josta korjattava kappale on valmistettu. Tämä kohde on mäntyä.


Naputtelen tapin vasaralla niin pitkälle kuin se menee. Käytän muovipäistä vasaraa, joka on tavallista metallivasaraa hellävaraisempi työkalu. Ohutta tappia ei kannata mäiskiä niin, että se katkeaa.


Yli pursuava liima on tässä kohtaa helppo pyyhkiä pois kostealla rievulla. Tämä ei ole välttämätöntä, mutta vähentää myöhemmin tehtävän työn määrää.


Lopuksi sahaan tapin poikki pintaa myöten. Tähän ei välttämättä tarvita kittiä ollenkaan, koska kun pinta kuitenkin vielä hiotaan ennen maalausta, tasoittuu korjauskohta vielä tästäkin. Ja kyllä tämän muuten voisi kitata myös siinä tapauksessa, että päälle tulee jokin läpikuultava käsittely. Onhan niitä sävykittejä olemassa.