keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Ihan pihalla

Tukkia kuorimassa. (Kuva: Maria Karakorpi)

Tänään pääsin ulkotöihin. Kaikki ryhmämme opiskelijat pääsevät vuorollaan koulun pihalle kuorimaan tukkeja ja sahaamaan niitä kenttävannesahalla laudoiksi ja pelkkahirsiksi. Nämäkin työt opitaan tekemällä: meitä on kerrallaan vain kaksi opiskelijaa pihalla ohjaajan kanssa, ja näin homma ei mene seisoskeluksi.

En huomannut katsoa kuorimiseen käytetyn laitteen merkkiä, mutta malliltaan se muistuttaa Hirspek Oy:n nettisivuilla esiteltyjä Vuolu-Villeä ja Piilu-Pekkaa. Tukkien kuoriminen sujui sillä tosi nopeasti, mutta vaikka kone on tehoonsa nähden kevyt, kävisi tämäkin ihan oikeasta työstä, jos sitä koko päivän joutuisi tekemään.

Kenttävannesaha on sekin mielenkiintoinen laite: tukki nostetaan telineiden päälle, säädetään haluttuun asentoon, ankkuroidaan siihen paikalleen ja sitten kiskoja pitkin liikkuvassa vaunussa olevaa sahaa työnnetään edestakaisin. Sahan korkeutta muuttamalla säädetään syntyvän tuotteen paksuus. Me sahasimme tuuman paksuisia lautoja ja neljän tuuman hirsiä 25-30 cm paksuista tukeista. Kuulemma koneen teho riittäisi jopa lähes metrin paksuisten runkojen sahaamiseen.

Onhan se todennäköistä, että minulla ei tulevaisuudessakaan ole omaa metsää tai edes pääsyä sellaiseen metsään, josta voisin kaataa puita omaan käyttööni ja niitä edelleen kuoria ja sahata tarvitsemaani muotoon, mutta silti on hyödyllistä nähdä, miten niitä lautoja tehdään. Isot sahalaitokset, jotka toimittavat puutavaraa teollisuuteen ja rautakauppoihin, ovat toki asia erikseen - niissä runkojen kuoriminen ja puun sahaaminen taitaa nykyään olla lähinnä tietokoneen välityksellä tapahtuvaa prosessinohjausta.

Nyt käytetyn koneiston avulla voisi pienen kenttäsahan pystyttää minne vain. Kuorimiseen käyttämämme laite oli sähkökäyttöinen, mutta aggregaatillahan sitä sähköä voi tehdä korvessakin. Ja se kenttävannesaha oli polttomoottorikäyttöinen. Sen ilmajäähdytteinen, kaksisylinterinen moottori pitää aivan samanlaista ääntä kuin kuplavolkkari, jollaisia minulla oli 90-luvulla. Taitaa vain tuon sahan voimakone olla jo tehokkaampi kuin mitä ainakin vanhemman, vm. 1966 kuplani moottori oli. Kupolin kiihtyvyys kun oli sitä luokkaa, että sekuntikellon sijaan sitä olisi voinut mitata almanakan avulla.

Ajelin silloin kotoa Tuirasta työpaikalleni Oulunsaloon. Lentokentäntielle käännyttyä edessä oli lähes kolme kilometriä melkein suoraa tietä 80 km/h nopeusrajoituksella ennen kuin saavuttiin kuudenkympin alueelle. Kuppelwagenillani tuo tieosuus riitti juuri ja juuri kahdeksankympin saavuttamiseen - paitsi jos oli vastatuuli.

Yhden aamupäivän pituinen sahausrupeama riitti puhaltamaan eloa liekkiin, joka mielessäni on aiemminkin lepattanut tällaisille järeämmille puutöille. Minä tykkään näperrellä pieniä kohteita - kuten vaikkapa vanhaan tuoliin tehtäviä uusia osia - mutta olisi hauskaa oppia joskus tekemään edes yksi yksinkertainen salvostyyppi. En tiedä, rakentaisinko ikinä hirrestä mitään, mutta kiva sitäkin olisi osata.

Maria sahaamassa tukista lautaa.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Valmistin tuolin


Tällä kanavalla on ollut vähän aikaa hiljaista, kun olen päivittänyt retkeilyblogiani viime aikojen kävelytempauksistani - ensin kävelin marraskuun lopulla yhtenä lauantaina 35 kilometriä ja sitten joulukuun puolella itsenäisyyspäivän aattona pistin vähän paremmaksi 42 kilometrin mittaisella päiväretkellä. Molemmista retkistä on tekstikertomuksen lisäksi myös filmit olemassa; ne löydät Vimeo-sivultani.

Koulussa olen kyllä ahkeroinut, vaikka en ole siitä ehtinyt täällä raportoida. Minulla on koko ajan useita projekteja menossa, ja yhden tärkeän asian olen taas saanut valmiiksikin. Olen valmistanut tuolin. Siis ihan alusta asti.

Yksi osa huonekaluentisöijän ammattitaitoa on uusien huonekalujen valmistus. Saattaahan eteen tulla esimerkiksi tilanne, jossa asiakkaalla on vanha, huonokuntoinen huonekalu, jonka hän haluaisi kunnostuttaa voidakseen käyttää sitä, mutta huonekalu on jo niin huonokuntoinen, että sen käyttökuntoon saattaminen edellyttäisi korjauksia, jotka ovat liian suuria ollakseen tarkoituksenmukaisia. Silloin kannattaa harkita kaksoiskappaleen valmistamista, ja alkuperäinen voidaan säilyttää siinä kunnossa, jossa se on. Voihan sellaisella huonekalulla olla esimerkiksi tunnearvoa, tai se voi olla kulttuurihistoriallisesti merkittävä esine, joka olisi syytä museoida tai muutoin säilyttää muuttamattomana.

Tämän tuolin kohdalla lähtötilanne oli toinen: meillä oli kotona ennestään viisi samanlaista talonpoikaistuolia, eli ruokapöydän ympäriltä puuttui yksi. Päätimme ratkaista tilanteen siten, että minä valmistan yhden tuolin lisää ja loput kunnostetaan.

Rekostruktiota varten vien yhden alkuperäisistä tuoleista verstaalle. Otan siitä mitat, tarkistan käytetyn puulajin – tässä tapauksessa se on mänty – ja valitsen puuvarastosta hyvän, oksattoman lankun materiaaliksi.


Valmistan osat yksitellen tai pareittain – monia osia on tuolissa kaksi samanlaista – ja vertaan niitä alkuperäiskappaleen vastaaviin osiin. Joitakin kohtia olisi mahdollista valmistaa toisin, mutta tässä projektissa muutoksiin ei lähdetä. Uudesta tuolista tulee rakenteeltaan täsmälleen samanlainen kuin alkuperäiset tuolit.


Tekijälle koittaa ensimmäinen juhlahetki, kun kaikki osat ovat valmiit ja kokonaisuutta pääsee ensimmäisen kerran sovittamaan. Projekti ei toki ole vielä läheskään valmis, sillä tämän jälkeen edessä on vielä tuolin varsinainen kokoaminen sekä pintakäsittely.

Pintakäsittelyn teen tässä projektissa liuotinohenteisella kalustemaalilla, jonka sävy poikkeaa alkuperäisten tuolien väristä huomattavasti. Jatkoprojektina tälle onkin edessä sarjan muiden tuolien pintakäsittelyn uusiminen, ja lopputuloksena olohuoneessa on täydellinen kuuden samanvärisen tuolin sarja.