tiistai 30. elokuuta 2016

Harmaa tuoli saapui verstaaseen


Tässä se nyt on: ensimmäinen oikea entisöintiprojektini. Tai oikea ja oikea... harjoitustyöhän tämäkin on. Mutta se tehdään kuin se olisi oikea entisöintityö. Siinä sivussa olisi tarkoitus oppia kaikenlaista. Tai siis vastoinpäin: oppiminenhan se nyt on se kaikkein tärkein asia, jonka takia kaikki muu tehdään.

Ihkaensimmäinen työvaihe on työkohteen dokumentointi. Otin paljon kuvia, mittasin kaiken mahdollisen ja kirjasin tiedot talteen. Selkänojasta puuttuu yksi pystyrima. Likimain jokainen liitos irvistää. Pinta on naarmuinen ja kolhuinen. Yksi jaloista on puoliksi poikki. Koko tuoli on vino - aivan sama, mistä suunnsta katsoo. Tämä johtuu siitä, että tuolin jokainen jalka on eripituinen. Lyhin jalka on oikealla edessä ja pisin vasemmalla takana - niiden pituusero on seitsemän millimetriä. Lisäksi jalkoja yhdistävät poikkipuut on kiinnitetty joka jalkaan eri kohdassa - näiden välinen suurin korkeusero on peräti yksitoista millimetriä. Näin niin kuin muutamia mainitakseni.

Läheskään kaikkea en ole tästä vielä tutkinut ja dokumentoinut. Montako maalikerrosta tästä löytyy ja minkä värisiä ne ovat? Miten tuoli on koottu? Mitä puulajeja siinä on käytetty? Ja niin edelleen. Ehkä piirrän vielä kuviakin tekstin ja valokuvien tueksi - sitäkin olisi asiallista harjoitella.

Jos ensimmäistä harjoitustyötä on ollut kiva tehdä, niin tämä se vasta hienoa on! Olen aivan täpinöissäni. Sen verran pitää kuitenkin malttaa jarrutella, että ensimmäinen projekti on vielä vähän kesken ja se täytyy tehdä valmiiksi. Tällä hetkellä se odottelee osina pintakäsittelyhuoneen orsilla toista kerrosta puuvahaa, ja kun se on kuiva, alkaa kokoaminen. 

Vasta sen jälkeen voi keskittyä kunnolla tähän uuteen projektiin.


maanantai 29. elokuuta 2016

Harjannostajaiset


Puuntyöstökoneiden käytön opettelutarkoituksessa tekemäni projekti on edennyt harjakorkeuteen. Lopputuloksen muoto on jo nähtävissä ja lähes kaikki yksityiskohdatkin valmiina. Rakennelma on tässä koottuna kuitenkin vielä maalarinteipin avulla, sillä osien lopullinen yhteenliittäminen tapahtuu vasta pintakäsittelyn jälkeen.

Pintakäsittelyksi olen valinnut Osmo Color -puuvahan, joka suojaa puun pintaa, mutta ei muuta sen ulkonäköä juuri lainkaan. Lähes samanlaiseen lopputulokseen olisin päässyt myös Osmo Color -öljyvahalla, mutta sen käytöstä minulla on kokemusta jo ennestään. Halusin tässä työssä kokeilla jotain hieman uutta. Puutavaran valinnassa kävi sikäli tuuri, että valitsemani lankku oli lähes oksaton. Muutamat harvat oksankohdat onnistuin piilottamaan rakenteen sisälle. Näin ollen pintakäsittelyn ei tarvitse piilottaa mitään, vaan se saa kernaasti jättää koivupuun kauniin pintakuvioinnin näkyviin.


Ovien saranoinnin toteutin puutappien avulla. Kun tarkoituksena on oppia puuntyöstöä, en halunnut projektiini yhtään enempää metalliosia kuin on välttämätöntä. Eivät nuo saranoihin tulevat metallirenkaatkaan olisi ihan välttämättömät olleet, mutta ne parantavat ovien toimivuutta kuitenkin vähän. Samanlaiset tulevat ovien kahvoihin, jotka sisäpuolelle tulevine salpoineen ja niiden vastakappaleineen ovat kokonaan puuta ja tietysti itse valmistetut.

Kolmannen opiskeluviikon ensimmäinen päivä kului ovien saranoinnin valmistelussa ja kaikkien osien yhteensovittamisessa. Toki kaikki oli jo mittoihin tehtyä valmiiksi, mutta nyt oli viimeinen mahdollisuus hiplata pois jokainen ylimääräinen millimetrin kymmenys. Tämä työvaihe tarjosi myös kiitettävästi liikuntaa: projektin kokoaminen tapahtuu omassa työpisteessä penkkisalissa, osien työstö konesalissa, ja saranoiden vaatimat poraukset kävin tekemässä metallityöpajassa, jossa on koulun paras pylväsporakone. Näiden paikkojen väliä ravaamalla kertyy tavallisen koulupäivän aikana askelia helposti parin kilometrin verran. Ainakin, jos uskomme - ja miksemme uskoisi - askelmittariani, joka on sillä tavoin fiksu vekotin, että se laskee kävelyksi vain vähintään neljän sekunnin mittaiset liikahdukset. Omassa työpisteessä tanssahtelulla ei siis ole mahdollista huijata mittariin ylimääräisiä askelia.


Harjannostajaisten päätteeksi hajotin projektini taas osiksi ja keräsin ne siistiin pinoon odottamaan huomista ja pintakäsittelyä. Tosin ehkä minun täytyy vielä kerran koota tämä ennen vahausta, koska ovenkahvojen vaatimat reiät ovat vielä poraamatta. En päässyt tänään keskenäni yksimielisyyteen siitä, teenkö reiät ennen pintakäsittelyä vai sen jälkeen. Onpahan tässä vielä aikaa miettiä.

Tämän projektin jälkeen päästäänkin sitten itse asiaan: me rupeamme restauroimaan. Näinhän sen tietysti pitääkin mennä. Täällä ollaan opiskelemassa huonekalurestaurointia, ja paras tapa sen oppimiseen on restauroida huonekaluja. Siinähän ne toimintaperiaatteet ja työtavat tulevat tutuiksi, kun tehdään oikeita asioita oikealla tavalla. Nyt täytyy vain jostain löytää tarkoitukseen sopiva huonekalu. Vielä minulla ei sellaista ole, mutta onhan tässä muutama päivä aikaa etsiä.

lauantai 27. elokuuta 2016

Katse eteenpäin


Blogini lukijoita ehkä kiinnostaisi tietää, miksi. Miksi lähdin opiskelemaan, miksi lähdin opiskelemaan juuri nyt, miksi lähdin opiskelemaan juuri huonekalurestaurointia.

Minua ainakin kiinnostaisi, jos lukisin jonkun toisen kirjoittamaa samanlaista blogia.

Mutta rakas lukijani, tuotan sinulle pettymyksen. En aio avata näitä asioita tällä kanavalla kovinkaan tarkasti. Kun päätin ryhtyä kirjoittamaan tätä blogia, tein periaatepäätöksen, että kirjoitan vain asioista, jotka tapahtuvat opiskelemaan lähtöni jälkeen, siis 15.8.2016 ja siitä eteenpäin. Lipeän tästä periaatteesta kuitenkin yhden kirjoituksen verran.

Lienee selvää, että jotain minun sisälläni on ollut rikki tai ainakin epävireessä, koska olen halunnut tehdä jotakin, jolla yritän sitä korjata. Tässä ei ole mitään ihmeellistä - onhan tavallista, että pyrkimys muutokseen syntyy tyytymättömyydestä johonkin asiaan.

Ajoituksen osalta voisin todeta, että asiat etenivät sekä hitaasti että nopeasti. Henkinen valmius tällaiseen elämänmuutokseen ei synny hetkessä, mutta kun asiat ovat prosessoituneet mielessä riittävän pitkälle, voi viimeiset askeleet ottaa nopeastikin, jos olosuhteet muutoin ovat otolliset. Minun päässäni asiat prosessoituivat sellaiseen muotoon, että näin hyväksi ottaa kaksi vuotta opintovapaata ja sen turvin opiskella jotain aivan uutta alaa. Opintovapaa tarjoaa mahdollisuuden juuri tällaiseen määräaikaiseen irrottautumiseen opintoja varten.

Opiskelumahdollisuuksia kartoittaessani havaitsin nopeasti, että vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon. Mutta mikä olisi se minun juttuni?

Harrastusten puolella olen nähnyt, että käsillä tekeminen, jossa työn tulos näkyy heti tekemisen jälkeen, kiinnostaa minua. Opiskelun lopputuloksena voisi siis olla jokin ammatillinen perustutkinto. Sellaisen saa yleensä kasaan kahdessa vuodessa ja opiskelu on hyvin käytännönläheistä. Vielä kun keksisin, minkä perustutkinnon suorittaisin.

Ennen kaikki oli paremmin. Näinhän me keski-ikäiset mielensäpahoittajat tuppaamme ajattelemaan. En tiedä, oliko kaikki ennen oikeasti paremmin, mutta sen tiedän, että se, mitä ennen oli, katoaa nykyään kovaa vauhtia. Nykyään kaiken pitää olla suurta, nopeaa ja tehokasta. Tulen surulliseksi, kun ajattelen, miten kaikki vanhat, ihmisen kokoiset asiat katoavat. Minä haluaisin hidastaa tätä kehitystä. Pysäyttää sitä en voi, eikä se liene tarpeellistakaan - aikanani minäkin lakkaan olemasta, joten minun mahdollisuuteni vaikuttaa mihin tahansa asiaan ovat rajalliset. Mutta jos voisin edes hieman hidastaa menneiden aikojen asioiden katoamista oman kuplani sisällä, niin olisin tyytyväinen.

Nämä ajatukset mielessä huomasin, että Oulussa on mahdollista aloittaa kaksivuotiset huonekalurestauroinnin opinnot elokuussa 2016. Lyhyen harkinnan jälkeen asia oli selvä: tuonne minä yritän päästä. Varsinainen hakuaika näihin opintoihin oli käsittääkseni ollut jo edellisenä keväänä, kuten opiskelupaikkoihin yleensäkin, mutta monessa opiskelupaikassa on vapaita paikkoja vielä lukukauden alussakin. Niitä paikkoja ei välttämättä ole monta, eivätkä ne ole auki kuin juuri sen aikaa, että viimeisetkin opiskelupaikat saadaan täyteen, joten moisesta kiinnostuneiden kannattaa olla aktiivisia.

Minä onnistuin olemaan aktiivinen oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Sain opiskelupaikan ja tässä olen nyt.

Ja tämän enempää en näillä näkymin käy näitä taustoja läpi tässä blogissa. Katse eteenpäin, kohti hyvin alkaneen seikkailun uusia vaiheita!

(Jos mietit, miten otsikkokuva liittyy tekstiin, niin jatka miettimistä. Jos keksit, kerro minullekin!)

tiistai 23. elokuuta 2016

Oppimista ja onnistumista


Ensimmäinen projektini etenee mukavasti. Tänään pääsin ensimmäistä kertaa sovittamaan valmistamiani liimapuulevyn kappaleita ja saatoin nähdä, että niistä todella syntyy jotain. Jopa likimain sellaista kuin suunnittelin. Osat ovat oikean kokoisia ja sopivat toisiinsa lähes täydellisesti.

Ei tämä silti pelkkää voittokulkua ole. Näiden osien valmistus ei todellakaan sujunut kuin Römsöön paratiisisaarella. Yhden osan jouduin tekemään kokonaan uusiksi, kun kaikin puolin valmista levyä oikeaan kokoon tarkkuussahatessani töppäsin, ja pyörösahan terä haukkasi levyn reunasta palasen. Kaksi muuta osaa puolestaan osoittautuivat sovitusvaiheessa pari senttiä liian lyhyiksi.

Sahan pilalle rouhiman levyn tilalle tein uuden ja rikkomaani osaa voin käyttää jonkin muun, pienemmän levyn valmistukseen. Liian pieniksi osoittautuneisiin levyihin oli mahdollista liimata jatkopalat, ja huolellisen hionnan jälkeen kukaan ei huomaa, että niitä on jatkettu. Virheet olivat siis korjattavissa.

Niin kauan kuin ei satu henkilövahinkoja, on kaikki hyvin. Jos valmistettava osa menee pilalle, voin aina tehdä uuden. Ja siinäkin tapauksessa voin todennäköisesti käyttää susikappaletta myöhemmin jonkin muun osan valmistukseen. Toki tilanne on toinen sitten, kun ruvetaan tekemään oikeita restaurointiprojekteja, joissa työkohteena on vanha huonekalu. Mutta sen aika ei ole vielä.

Kaikkein tärkeintä opiskelun kannalta on tietysti se, että oppimisprosessi etenee. Virheistä oppii ja onnistumisista saa lisää itseluottamusta, jonka turvin voi yrittää uusia, vaikeampia asioita. Ja kun ne saa onnistumaan, on itseään ruokkiva positiivinen kierre valmiina.


lauantai 20. elokuuta 2016

Tekemällä oppii


Edellisessä postauksessani pohdin, haukkasinko liian suuren palan, kun rupesin tekemään paljon isompaa ja työläämpää projektia kuin opettaja ehdotti. Lopullista vastausta ei voi tietää ennen kuin projekti on valmis, mutta ainakin tässä vaiheessa arvelen valinneeni oikean tien.

Pienessä projektissa jokin työvaihe saattaa tulla tehtäväksi vain kerran. Kun sen vaiheen tuloksia sitten tarkastelee, saattaa huomata, että jotain olisi voinut tehdä paremmin. No tehdään sitten ensi kerralla. Joskus. Ehkä pitkänkin ajan päästä. Jos muistetaan. 

Isossa projektissa kaikkea tehdään monta kertaa. Ja jos ensimmäinen kerta ei mene kaikilta osiltaan putkeen, tulee uusi mahdollisuus välittömästi. Virheet voi korjata heti ja korjauksen vaikutuksen näkee saman tien. Oppimisprosessin kannalta tämä on oikein hyvä asia.

Kerron esimerkin. 

Ensimmäistä liimapuulevyä valmistaessani unohdin täysin, että rimat pitää asetella vuosirenkaiden mukaan vuorojärjestykseen. Eli jos ensimmäisen riman päässä renkaat kaartuvat oikealle, pitää niiden seuraavan riman päässä kaartua vasemmalle. Ja niin edelleen. Näin toimittaessa valmis levy ei väänny yhtä herkästi. 

Minä tiesin tämän, mutta en rimoja liimatessani muistanut.

Uusi tilaisuus tuli välittömästi, ja sillä kertaa tein homman oikein, samoin kaikilla sitä seuraavilla suorituskerroilla. Järjestin rimat jo omassa työpisteessäni oikein, merkitsin ne, ja sitten vasta vein liimauspöydälle. 

Kaikki ajattelua vaativat työvaiheet on hyvä tehdä omassa työpisteessä. Yhteisessä käytössä olevat työpisteet kuten liimauspöytä ja kaikki koneet ovat paikkoja, joissa ei ole samanlaista mahdollisuutta keskittymiseen kuin oman pöydän ääressä. Lisäksi koneiden äärellä melu, pöly ja turvallisuuteen liittyvät asiat verottavat nekin keskittymistä itse asiaan.

Tätä kirjoittaessani ensimmäinen viikko on takana, ja pöydälläni on jo useita liimapuulevyjä, jotka olen tehnyt ihan itse. Projektin valmistuminen on vielä kaukana, mutta työ etenee ja joka päivä syntyy jotain käsinkosketeltavaa. Se on palkitsevaa. 


torstai 18. elokuuta 2016

Lastu lentää


Neljäntenä opiskelupäivänäni pääsen jo kunnolla sotkemaan vaatteeni kutterinlastuihin ja sahanpuruihin, kun aloitamme ensimmäisen harjoitustyön tekemisen. Työnä on valmistaa pieni avainkaappi. Kaappi muodostuu levymäisistä osista, jotka valmistetaan liimapuulevystä. Nämä osat liimataan yhteen menetelmällä, joka edellyttää kappaleiden reunojen loveamista tietyllä tavalla. Liimapuulevy valmistetaan luonnollisesti itse.

Minä en tarvitse avainkaappia, mutta tarvitsisin rakennelman, jonka avulla voin muuttaa kirjoituspöytäni musiikkihommiin sopivaksi seisomatyöpisteeksi. Minulla on sellainen jo valmiina, mutta olen tehnyt sen hyödyntämällä kaikenlaista kotoa löytynyttä materiaalia: kirjoja, pahvilaatikoita, muovi- ja melamiinilevyjä yms. Nyt voisin tehdä pysyvän rakennelman, joka toimisi paitsi korokkeena läppärille, hiirelle ja kosketinsoittimelle, myös toisi lisää säilytystilaa.

Kysyn opettajalta, saisinko tehdä tällaisen. Se on työnä huomattavasti isompi kuin avainkaappi, mutta periaatteiltaan samanlainen: siihen tulee liimapuulevyä, liimattuja liitoksia, saranoituja ovia ja mahdollisesti omien mieltymysten mukaan muotoiltuja yksityiskohtia. Kaikkea on vain paljon enemmän kuin avainkaapissa, joten materiaalia menee enemmän ja valmistus kestää kauemmin. Opettaja antaa suostumuksensa projektilleni, kun lupaan käyttää sen tekemiseen riittävästi omaakin aikaani, jotta pysyn samassa aikataulussa muun ryhmän kanssa. Puutavara maksetaan itse, joten sen suuremmasta kulutuksesta ei tule sanomista.

Tähän harjoitustyöhön liittyy vielä sellainen asia, että kaikki puuntyöstö tehdään koneiden avulla. Myös ne vaiheet, jotka pystyttäisiin tekemään käsityökaluilla. Nyt opetellaan koneiden käyttö ja ainoa oikea tapa sen opetteluun on käyttää niitä ja tehdä niiden avulla jokin harjoitustyö.

Laadin piirustukset ja lasken materiaalin menekin. Lähtökohdaksi saamme 12x2 -tuumaista lankkua, valittavissa on koivua tai mäntyä. Minä olen aiemmin tehnyt Kansalaisopiston puutöissä männystä laatikoston hanskoille, lakeille yms. ulkovaatteille, joten nyt haluan kokemusta koivun käsittelystä.

Kaverit pätkivät lankusta itselleen 60-70 sentin mittaisia palasia. Minä tarvitsen kaksi metrin mittaista ja kaksi 60-senttistä. Työstövaroineen tästä kertyy noin kolme ja puoli metriä lankkua. Hupsista. Haukkasinkohan liian ison palan?

Ensimmäinen tehtävä on sahata lankut halki ja sen jälkeen höylätä ne ensin oiko- ja sitten tasohöylällä. Minulla nämä työvaiheet - erityisesti höyläys - vievät paljon enemmän aikaa kuin muilla, mutta saan samalla todella hyvin tuntumaa tekemiseen. Höylättäviä lankunpuolikkaita on minulla kahdeksan kappaletta, ja siihen määrään mahtuu jo monenlaista puuta. On kieroa puuta, on oksankohtia, on halkeamia. Höylän äärellä muistuu mieleen kokemus viime talvena tekemältäni hiihtoretkeltä Hailuodossa, sen neljänneltä päivältä. Kuvasin tuota kokemusta blogissani näin: "Usean päivän mittainen ulkona oleminen on herkistänyt aistini – erityisesti kuulon. Kun hiihdän tasaista vuorotahtia pitkin lumen peittämää jäätä, lähtee sauvoista, suksista ja ahkiosta kustakin tietynlainen ääni. Jos yhteenkin noista äänistä tulee pienikin muutos, huomaan sen heti. Erityisen herkästi huomaan, jos sauvoista lähtevä ääni muuttuu.". Tässä höyläämisessä on jotain samaa. Toistan samoja liikkeitä kerta toisensa jälkeen, mutta alan tuntea sormenpäissäni, miten höylän terä puree eri kohtiin puussa. Tämä on hienoa! Tällaista haluankin täällä kokea ja oppia. Matka todelliseksi asiantuntijaksi on pitkä, enkä välttämättä koskaan pääse niin pitkälle, että voisin oikeasti väittää tuntevani puun, mutta joka tapauksessa olen polulla, jota pitkin voin ottaa ainakin muutaman askeleen oikeaan suuntaan.

Tästä tämä lähtee. Ensin sahataan, sitten höylätään, sitten höylätään lisää, sitten sahataan, sitten liimataan, ja sitten taas höylätään. Sen jälkeen pitäisi liimapuulevyn olla valmis ja pääsen seuraavaan vaiheeseen. Hitsi että tämä on kivaa!

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Pikisaari


Pikisaari on pieni saari Oulun keskustan tuntumassa. Matkaa ydinkeskustasta Pikisaaren keskikohdalle on kevyen liikenteen väyliä pitkin vain kilometri. Oulun kaupungin matkailusivujen mukaan Pikisaari on "idyllinen puukaupunki ja teollisuusmiljöö", jota "käytettiin jo 1600-luvulla laivojen rakennuspaikkana". Pikisaaressa "sijaitsee Oulun vanhin puurakennus, joka on nykyään museona. Pikisaaren kantaväestöön kuuluu aktiivinen taiteilija- ja käsityöläisyhteisö.".

Kaikkitietävä Wikipedia osaa lisäksi kertoa, että Pikisaaren nimi juontuu saareen 1600–luvulla perustetusta pikiruukista. Pienpolttoa tärkeämpi elinkeino Pikisaaressa oli kuitenkin laivanrakennustoiminta 1800-luvun loppupuolelle asti, kunnes maankohoamisesta johtuva rantojen mataloituminen teki laivojen käsittelyn hankalaksi ja laivanrakennus siirtyi muualle, syvempien vesien äärelle.

Saaressa on ollut myös viinanpolttimo, jonka tiloihin tuli myöhemmin värjäämö, josta sitten tuli Villatehdas. Wikipedian mukaan Pikisaaren historian merkittävin teollisuuslaitos on ollut 1874 toimintansa aloittanut Oulun Konepaja Oy, jonka toiminta loppui niinkin myöhään kuin vuonna 1972.

Minulle näistä merkittävin asia on Villatehdas, sillä juuri siinä rakennuksessa sijaitsee nykyään Oulun Seudun Ammattiopiston Pikisaaren yksikön puutyötilat - juuri ne, joissa suurin osa omasta opiskelustani tapahtuu.

On hienoa päästä oleskelemaan, opiskelemaan ja toimimaan tällaisessa ympäristössä. Jo kävely saaren läpi aamulla kouluun mennessä on hieno kokemus, kun saaren historia tulee vastaan joka askeleella. Kokemus huipentuu kadun päässä, kun avaan entisen Villatehtaan oven ja astun sisään. Vaikka tilat on saneerattu vastaamaan opetustiloja koskevia vaatimuksia, näkyy monessa paikassa vielä vanhoja tiiliseiniä ja muita yksityiskohtia, jotka kertovat omaa tarinaansa paikan arvokkaasta menneisyydestä.


maanantai 15. elokuuta 2016

Koulu alkaa


Maanantai, 15. päivä elokuuta vuonna 2016. Tänään se alkaa. Tai oikeastaan se alkoi jo viime torstaina, 11. päivä, mutta siihen en ehtinyt vielä mukaan. Asiat ovat tapahtuneet nopeasti, sillä hain tätä opiskelupaikkaa syksyn lisähaun kautta. Hakuaika päättyi heinäkuun lopussa ja opiskelupaikka varmistui samana päivänä kuin olisi jo pitänyt olla koulussa. Ihan niin ketterästi en pystynyt liikahtamaan, vaikka opintovapaa olikin jo alustavasti haettuna ja töistäirrottautumisaikataulu sovittuna.

En minä mistään olennaisesta tainnut jäädä paitsi, vaikka vähän myöhässä ryhmään liitynkin. Tämä ensimmäinen - muille siis jo kolmas - koulupäivä vietetään suurelta osin tietokoneiden ääressä, sillä näin opiskelun alussa pitää ensin tehdä HOPS. Siis Henkilökohtainen OPiskeluSuunnitelma. Se on minulle uutta. Olen viimeksi opiskellut päätoimisesti joskus 80-luvun lopulla ja viimeisetkin silloiset opintoni sain valmiiksi vuonna 1992. Ei silloin mitään henkilökohtaisia suunnitelmia tehty, vaan jokainen meni valitsemansa suuntautumisvaihtoehdon mukaan ja suoritti ne kurssit, jotka siihen pakettiin kuuluivat.

Tällainen ammattitutkintoon tähtäävä opiskelu on hyvin erilaista. Tai ainakin se vaikuttaa siltä tähänastisen perusteella. Toki tässäkin tutkinnossa on tietyt vaatimukset, mutta valinnaisuutta on paljon ja lähes kaiken voi suorittaa näyttökokeilla. Suurin osa opiskelusta on käytännön tekemistä oikeiden työkohteiden parissa. Valmistavaan koulutukseen ei ole pakko osallistua, jos asiat osaa ennestään. Silloin voi mennä suoraan näyttökokeeseen. Minä kyllä otan vastaan kaiken opetuksen ja ohjauksen, mitä on tarjolla. Niin vähän minulla on tämän alan osaamista omasta takaa.

Tämä on juuri sitä, mitä nyt tahdon tehdä. Haluan suuntautua käytännölliselle alalle, jossa pääsen tekemään käsilläni jotain konkreettista. Olen aina ihaillut ja hieman kadehtinutkin eri alojen ammattilaisia, jotka osaavat valmistaa, korjata ja muokata asioita. Miksen minä osaa?

Niin, miksen muka?

Erityisesti viime talven ompelukurssi - joka muuten jatkuu tänäkin syksynä - osoitti, että minäkin osaan, mitä haluan, kun vain opettelen. Eihän se tekemistä kummempaa ole. Täytyy vain löytää keinot asioiden opetteluun.

Ei minulla mitään pitkäaikaista haavetta juuri huonekalurestauroinnin opiskelusta ollut. Asiat vain loksahtelivat paikalleen siihen malliin, että kun etsin mahdollisia opiskelupaikkoja, satuin huomaamaan, että tällaistakin olisi tarjolla. Ja kun opiskelupaikka vielä on aivan lähellä - vain runsaan kahden kilometrin päässä kotoani - päätin hakea sinne. Ja pääsin. Hain kahta muutakin paikkaa, joihin molempiin olisin päässyt, mutta tämä huonekalurestaurointi oli ja on ykkösvaihtoehtoni.

Nyt, kun tätä kirjoitan, on ensimmäinen päivä takana. HOPSit on tehty ja niitä päivitetään matkan varrella aina, kun aihetta ilmenee. Huomenna jatketaan sitten heti aamukahdeksalta ja ruvetaan tutustumaan puutyötiloihin - konesaliin ja penkkisaliin. Niissä puuhailemme ensimmäiset viikot oppiaksemme koneiden ja työkalujen asianmukaisen käytön ja sitten, kun se osataan, mennään eteenpäin.