lauantai 25. maaliskuuta 2017

Toinen toisiamme opettaen


"Ammatillinen koulutus uudistetaan osaamisperusteiseksi ja asiakaslähtöiseksi kokonaisuudeksi. Lisäksi lisätään työpaikoilla tapahtuvaa oppimista ja yksilöllisiä opintopolkuja sekä puretaan sääntelyä ja päällekkäisyyksiä." (http://minedu.fi/amisreformi)

Siinä on korulausetta korulauseen perään. Asiakaslähtöisyyttäkään ei ole unohdettu, mutta ketä tässä asiakkaalla tarkoitetaan, jää epäselväksi. Opiskelijaan sillä ei ainakaan viitata, tai jos viitataan, niin sitten pitää huolestua vielä nykyistäkin enemmän.

Suomeksi sanottuna tässä uudistuksessa on kyse siitä, että ammatillisen koulutuksen painopistettä halutaan siirtää oppilaitoksista yrityksiin ja koulutuksen kustannuksia siirtää yhteiskunnalta yritysten maksettavaksi. Annetaanpa ministeriön jatkaa:

"Ammatillisen koulutuksen reformi on yksi hallituksen kärkihankkeista. Siinä uudistetaan koulutuksen ammatillisen koulutuksen rahoitusta, ohjausta, toimintaprosesseja, tutkintojärjestelmää ja järjestäjärakenteita.

Lait ammatillisesta peruskoulutuksesta ja ammatillisesta aikuiskoulutuksesta yhdistetään uudeksi laiksi, jossa keskeisenä lähtökohtana on osaamisperusteisuus ja asiakaslähtöisyys.

Lisäksi lisätään työpaikoilla tapahtuvaa oppimista ja yksilöllisiä opintopolkuja sekä puretaan sääntelyä.

Ammatillista koulutusta on välttämätöntä uudistaa, koska tulevaisuuden työelämässä tarvitaan uudenlaista osaamista ja ammattitaitoa. Uudistumista edellyttää myös se, että koulutukseen on käytettävissä aiempaa vähemmän rahaa."

Hesarissa on 20.3.2017 julkaistu mielipidekirjoitus otsikolla "Ammatillisen koulutuksen uudistus perustuu epärealistiseen käsitykseen työmarkkinoista ja opiskelijoista" (http://www.hs.fi/paivanlehti/20032017/art-2000005133452.html). Siinä kirjoittajat, jotka ovat Äidinkielen opettajain liiton ÄOL:n ammatillisen työryhmän puheenjohtaja ja jäsen, arvioivat tätä hanketta. Kannattaa lukea. Olen kirjoittajien kanssa pitkälti samaa mieltä mm. tästä:

"Opettajien ammattitaitoa ei reformissa nähdä eikä arvosteta. Uudistuksen kenties suurin ongelma onkin, että opetus ja arviointi uhataan siirtää pois pedagogisesti päteviltä opettajilta. Koulutuksen järjestäjä saisi tulevaisuudessa esimerkiksi valita kenet tahansa arvioimaan opiskelijaa."

Me aikuisopiskelijat voimme vielä jotenkuten tästä selvitä. Onhan meillä - ainakin osalla meistä - jo sen verran elämänkokemusta ja sen myötä opittuja tiedonhankintataitoja olemassa, että pystymme jotain oppimaan, vaikka meitä ei kukaan olisi opettamassa. Tai vaikka meitä opetettaisiin työpaikoilla, missä ammattitaitoa kyllä on, mutta pedagogista osaamista ei välttämättä ole lainkaan.

Tilanne on aivan toinen mm. juuri peruskoulun päättäneillä nuorilla tai vaikkapa maahanmuuttajilla, joiden kielitaito hädin tuskin riittää arjen välttämättömyyksistä selviämiseen. Puhumattakaan sellaisista opiskelijoista, joilla on esimerkiksi terveydentilaan tai yleiseen elämänhallintaan liittyviä ongelmia. Yrityksessä työskentelevä ammattilainen osaa kyllä kertoa ja näyttää, miten jokin asia tehdään, mutta ilman pedagogista osaamista hänellä ei ole edellytyksiä arvioida opin perillemenoa eikä varsinkaan toimia oikein tilanteessa, jossa asia jää syystä tai toisesta oppimatta.

Varmaan yrityksissä oppiminen sopii joillekin aloille. Ehkä monillekin. Mutta on myös aloja, joille se ei sovi. Esimerkiksi käsi- ja taideteollisuusalat, kuten se, jolla itse opiskelen. Huonekalujen entisöijät ovat tyypillisesti yksinyrittäjiä eli ammatinharjoittajia, tai korkeintaan pienissä yrityksissä työskenteleviä. Vaatetus- ja korualalla tilanne on tietääkseni pitkälti sama. Ei näiden alojen yrityksissä ole resursseja opiskelijoista huolehtimiseen - ei ainakaan siinä määrin, kuin oppilaitoksissa, joissa on töissä pedagogisesti päteviä kunkin ammattialan opettajia.

Viime vuosina joka paikkaan levinnyt säästämisvimma tekee sekin elämästä oppilaitoksissa vaikeaa. Jos ei ole rahaa opettajien palkkoihin, nämä joutuvat etsimään muita töitä ja opiskelijat jäävät oman onnensa nojaan. Tiloihin, välineisiin ja materiaaleihin kohdistuvat säästöt ovat sitten vielä kokonaan oma lukunsa.

Muutos näkyy jo meilläkin. Tänä keväänä tyypillinen viikko lukujärjestyksessämme sisältää kaksi päivää opetusta, yhden päivän itsenäistä työskentelyä ja loput kaksi päivää ovat tyhjiä. Ne voimme halutessamme käyttää itsenäiseen työskentelyyn, mutta koska lukujärjestyksessä ei näinä päivinä ole mitään, ei koululla ole velvoitetta järjestää meille minkäänlaista ohjausta. Opi siinä sitten.

Onneksi ryhmässämme on eri alojen taitajia ja esimerkiksi minulla on mahdollisuus saada verhoilutöihin liittyvää opastusta koulukavereilta. Ehkä pystyn itse sitten joissain muissa asioissa olemaan tukena muille. Kuulemma tällaisesta toimintatavasta on tulossa normaali käytäntö jo ensi syksynä. Oppiminenhan siinä hidastuu kaikilta, kun joudumme käyttämään aikaa muiden auttamiseen.

Tämän päivityksen kuvissa näkyvät rahin verhoilun ensimmäiset vaiheet eivät olisi näin hyvin onnistuneet, jos en olisi voinut ajoittaa niiden tekemistä sellaiselle päivälle, jona verhoilua osaava koulukaveri työskenteli vieressä oman verhoiluprojektinsa parissa ja pystyi minua neuvomaan.


tiistai 21. maaliskuuta 2017

Toisen aidan äärellä


Ensimmäisen aidan ylityksestä on vierähtänyt kuukausi ja joku on saattanut jo ihmetellä, että siihenkö se rahiprojekti jäi. Menikö jätkällä pupu pöksyyn.

Eihän nyt toki. Rahiprojekti on vain ollut tauolla, kun en löytänyt kaupasta mieleistäni verhoilukangasta, vaan se piti tilata tehtaalta asti. Ja olihan tässä hiihtolomakin välissä. Nyt kangas on kuitenkin saapunut ja kohta pääsen jatkamaan tämän parissa.

Saa nähdä miten äijän käy. En ole tällaista koskaan ennen tehnyt, joten - Peppi Pitkätossua mukaillen - olen siinä varmasti melko hyvä. Tai sitten en ole. Verhoilua osaava koulukaveri luetteli kankaan nähdessään useita syitä, miksi tästä tulee hankala projekti. Minähän pidän haasteista, ja uskon, että vaikeita tai mahdottomia yrittäessä on hyvät mahdollisuudet oppia jotain, joten taidan saada mitä ansaitsen.

Jos onnistun, tästä tulee hieno. Jos en, niin tästä tulee pahuksen kallis kasa sytykkeitä.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Paljasta pintaa ja paljastuksia


Tuolikuusikon kunnostusprojekti jatkuu. Edellisessä päivityksessä kerroin yhden tuolin pohjamaalauksesta ja nyt kurkistamme seuraavan tuolin kunnostuksen alkuvaiheisiin.

Tässä projektissa siis lähdettiin liikkeelle tilanteesta, jossa ruokapöydän ympärillä oli viisi valkoista talonpoikaistuolia. Täydestä sarjasta puuttui yksi, mutta ei puutu enää, koska valmistin sarjaan yhden tuolin lisää. Sarjan loput tuolit ovat valkoiset ja kunnoltaan vaihtelevat. Projektin lopputuloksena tulee olemaan kuusi ruskeata tuolia. Vanhat tuolit saavat siis uuden värin.

Helpoimmillaan värin vaihtaminen tapahtuu niin, että otetaan tuoli, maalipurkki ja pensseli, ja ruvetaan maalaamaan. Nyt on kuitenkin tarkoitus tehdä työ, jonka tulokset kestävät hyvinä vuosia. Siksi urakka alkaa jokaisen tuolin kohdalla vanhan maalin poistamisella. Otsikkokuvassa tämä vaihe on kesken.

Maalin voi poistaa monella tavalla. Voisi käyttää maalinpoistoainetta, jolla maalipinta pehmennetään niin, että sen voi pyyhkiä pois. Tätä tapaa en halua käyttää, koska maalinpoistoaineet ovat jos ei nyt ihan myrkkyjä, niin terveydelle haitallisia kuitenkin. Lisäksi niitä käytettäessä maalista tulee pehmeää mönjää, joka saattaa imeytyä puussa oleviin halkeamiin, eikä sitä saa sieltä pois millään.

Voisin käyttää kuumailmapuhallinta, joka sekin pehmentää vanhan maalin niin, että sen voi kaapia pois. Tätäkään tapaa en halua käyttää, koska kuumentaminen vapauttaa maalista haitallisia tai ainakin pahanhajuisia höyryjä. Työ olisi tehtävä hyvin tuuletetussa tilassa ja lisäksi olisi pidettävä vähintään asianmukaisilla suodattimilla varustettua hengityssuojainta tai mieluiten raitisilmalaitetta. Lisäksi kuuumailmapuhaltimen käyttö lasketaan tulityöksi, jota ei tule tehdä kuin asianmukaisesti varustetussa tulityöpaikassa.

Mieluiten poistan maalin mekaanisesti eli raaputtamalla. Työvälineenä on Bahcon maalikaavin, jota käytetään kaksin käsin ja johon siten saa riittävästi voimaa mukaan. Hyväkuntoinen terä ja oikein annosteltu voima tuottavat halutun tuloksen ilman, että alla oleva puu vaurioituisi. Rapsuttelun jälkeen hion pinnan epäkeskohiomakoneella ja lopuksi käsin hiomapaperilla. Maalinpoiston jälkeen tutkin paljastuneen pinnan tarkasti ja löydän tuolista useita vaurioita, jotka on korjattava ennen uutta pintakäsittelyä.


Vauriot ovat onneksi pieniä, joten saan ne korjattua ilman, että joutuisin purkamaan tuolia tämän enempää. Istuinosanhan irrotin jo ennen maalinpoistoa, koska sen jälkeen sarjojen liitokset jalkoihin ja sarjojen kunto muutenkin on helpompi tutkia ja korjata kuin istuinosa kiinnitettynä.


Kun korjausliimaukset ovat kuivuneet, kiinnitän istuinosan takaisin paikalleen. Sitten pääsenkin jo maalausvaiheeseen. Edellisen tuolin kohdalla kokeilemani menetelmä osoittautui niin hyväksi, että teen tämän tuolin kanssa samoin: ensin ruiskutan tuoliin ohuen kerroksen valkoista pohjamaalia. Sen myötä pinnasta on helppo löytää kaikki kolot, jotka on syytä kitata - tai jos kyse on isommasta onkalosta, saatetaan tarvita ennen kittausta myös puutäyte, joka liimataan paikalleen.


Tasainen, mattavalkoinen pohjamaalipinta peittää puun kuvioinnin ja samalla paljastaa pienetkin epätasaisuudet. Kun ne kitataan valkoisella lakkakitillä, ja sen jälkeen pinta hiotaan huolellisesti, saadaan aikaan taatusti tasainen, hyvälaatuinen pinta, jonka käsittely jatkuu siten kuin viime kerralla oli puhe.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Pintakäsittelyn pohjatöitä


Huonekalun valmistus-, entisöinti- tai korjausprojekti huipentuu usein pintakäsittelyvaiheeseen. Siinä tuote saa lopullisen ulkomuotonsa ja kun pinta on valmis, voi tekijä astua pari askelta taaksepäin ja ruveta ihailemaan aikaansaannostaan. Tai sitten ei. Pintakäsittelyvaihe on myös erinomainen tilaisuus sössiä koko urakka. Sen vuoksi siinäkään - ja erityisesti siinä - ei passaa hutiloida.

Pintakäsittelyäkin tärkeämpi vaihe on pintakäsittelyn pohjatyöt. Kaunis maalipinta ei paljoa lämmitä, jos sen läpi näkyy naarmuinen, kolhuinen tai muuten vaan huonosti tehty pohjustus. Paljon tietysti riippuu siitä, millaisesta tuotteesta on kyse. Jos ollaan entisöimässä vanhaa huonekalua, ei siitä pidä tehdä uuden näköistä. Silloin pintakäsittelyn alla olevat vauriot ja muut yksityiskohdat saavat ja niiden pitää näkyä - nehän ovat olennainen osa huonekalun historiaa, eikä sitä pidä entisöinnillä hävittää. Uuden taas pitää näyttää uudelta, ellei olla tarkoituksella tekemässä vanhan näköistä. Se taas on ihan oma urheilulajinsa, johon en nyt mene sen syvällisemmin.

Tämän kirjoituksen kuvissa esiintyvä tuoli on osa tuolisarjaa, joka on esiintynyt aiemminkin tässä blogissa. Kyse on kuuden talonpoikaistuolin sarjasta, jossa vielä viime kesänä oli vasta viisi tuolia. Kuudennen minä valmistin itse, ja loput viisi tuolia maalaan uudelleen, joten lopputuloksena on kuuden ruskean tuolin sarja. Värin vaihtaminen valkoisesta ruskeaksi on tässä tarkoin harkittu päätös.

Tällaisen sarjan kohdalla on mahdollista hieman kokeilla erilaisia juttuja. Vaikka tavoitteena onkin saada kuusi jokseenkin samannäköistä tuolia, ovat ne jo lähtökohtaisesti erilaisia. Yksi on aivan uusi, loput vanhoja, ja vanhoissa on enemmän tai vähemmän vaurioita. Nyt käsittelyssä oleva tuoli on kokenut elinkaarensa aikana sen verran kovia, että ennen pintamaalin levittämistä on asiallista tehdä tuolille perusteellinen ehostus.

Tuolin pinnassa on paljon kittaamista vaativia koloja. Vaikka tämän ei pidä näyttää uudelta tuolilta, liika on liikaa. Käytän pinnan siloittamiseen Tikkurilan Lakkakittiä, joka on väriltään valkoista. Se soveltuu hyvin Tikkurilan Empire -maalin alle. Väliin tulee vielä pohjamaalaus sävytetyllä Otex -tartuntapohjamaalilla.

Kitattava pinta on usein hyvä maalata pohjamaalilla ennen kittausta. Tasavärisessä mattapinnassa kaikki kolot erottuvat aivan eri tavalla kuin paljaassa puupinnassa. Niinpä aloitan tämän tuolin pintakäsittelyn ruiskuttamalla pintaan ohuen kerroksen valkoista Otexia. Siis kyllä, ruiskuttamalla. Tämänikäisen tuolin kohdalla ruiskumaalaus ei ole ensisijainen pintakäsittelytapa, enkä aio pintamaalia ruiskulla levittääkään. Mutta pohjamaalausvaiheessa haluan nyt kokeilla, miten tasaisen pohjan saan aikaan käyttämällä ruiskua.


Valkoisesta pohjamaalikerroksesta on sekin hyöty, että nyt valkoinen lakkakitti ei tästä erotu, kun pinnan vain hioo kunnolla. Levitän kittiä runsaasti ja sitten hion pinnan koneella ja viimeistelen hionnan erityisesti särmien osalta käsin hyvin hienoa hiomapaperia käyttäen. Kun olen pintaan tyytyväinen, siirryn taas maalaamoon.


Ruiskumaalauksen onnistumisen kannalta kolme tärkeintä asiaa ovat (1) hyvin tehdyt pohjatyöt, (2) maalin ohentaminen oikeaan viskositeettiin ja (3) maalin ruiskuttaminen ohuina kerroksina, jotka liuottimen haihtuessa sulavat toisiinsa.

Ensin ruiskutetaan ns. harso. Se on hyvin ohut kerros, jonka ei tarvitse olla lainkaan peittävä. Tämän kerroksen tarkoituksena on muodostaa tahmea pinta, johon seuraava kerros tarttuu hyvin. Se toinen kerros on ruiskutettava juuri oikealla hetkellä - ei liian aikaisin, koska silloin harso on vielä märkä, ja maali alkaa valua, eikä liian myöhään, koska silloin kerrokset eivät enää sula toisiinsa. Tarvittava kuivumisaika riippuu erityisesti maalin tyypistä. Tinneriohenteinen maali kuivahtaa nopeasti, vesiohenteinen hitaasti. Tässä käytettävä mineraalitärpättiohenteinen Otex on siinä välissä.


Toisenkaan kerroksen ei vielä tarvitse olla peittävä. Se on kuitenkin jo huomattavasti tukevampi kuin harsokerros, mutta maalarin on oltava tarkkana ja torjuttava kiusaus ruiskuttaa tässä vaiheessa täysin peittävä kerros (ammattimaalarit ovat toki asia erikseen).


Kolmas kerros toden sanoo. Tämäkään kerros ei tosin vielä tuottanut täysin tasaisesti peittävää jälkeä, koska pohjamaalin ei sitä tarvitse olla. Riittää, kun sitä on joka paikassa sen verran, että siitä muodostuu pintamaalille hyvä tarttumapohja.

Olen tyytyväinen pinnan laatuun. Kuten otsikkokuvasta näkyy, pohjamaalin pinta on tasainen, mutta ei virheetön - tämä tuolihan ei ole uusi, joten siinä saa hiukan elämän jälkiä olla. Nyt pintakäsittelyn pohjatyöt ovat valmiit ja seuraavaksi edessä on lopullisen pintavärin levitys.

Kirpparilöydön muodonmuutos alkaa


Kirpputoreilta voi löytää kaikenlaista. Mitä huonekaluihin tulee, ovat löydöt harmittavan usein laatuunsa nähden ylihinnoiteltuja. Järkevästi hinnoitellut, hyvälaatuiset huonekalut menevät nopeasti kaupaksi ja sellaisten löytäminen on tuurista kiinni. Ahkeruus palkitaan tässäkin - jos kävisi kiertämässä kaupungin kaikki kirpputorit pari kertaa viikossa, olisi kiinnostavien huonekalujen löytäminen paljon todennäköisempää kuin jos sen tekee kerran kuussa tai harvemmin.

Minä löysin eräältä kirpparilta mielenkiintoisen kaapin, joka ei näyttänyt menevän kaupaksi, vaikka hinta oli houkutteleva: kerrassaan kaksi euroa. Jonkin aikaa mietin, haluanko minäkään tätä. Lopulta ajattelin, että miksipä en haluaisi. Saisin tästä projektin, johon ei liity minkäänlaisia suorituspaineita. Ei ole suurtakaan väliä, mitä tästä tulee - ainakaan taloudellinen vahinko ei ole suuri.

Niinpä ostin sen. Kun halvalla sain. Suunnitelmani on, että pidän tämän kanssa hauskaa. Minulla on jonkin verran ajatuksia siitä, mitä tästä voisi tulla, mutta enpä kerro niistä vielä sen enempää. Työstän tätä täytetyönä muiden projektieni ohessa. Niissä kun tulee aina suvantovaiheita, kun täytyy esimerkiksi odotella liimauksen tai maalin kuivumista. Sellaisten oheen tällaisen kanssa puuhastelu sopii mainiosti. On se ainakin parempi vaihtoehto kuin jäiden polttelu.