keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Kun vaikea työ onnistuu


Pienen ruskean tuolin entisöinti on edistynyt mukavasti. Edellisen kerran asiasta kirjoittaessani ennakoin seuraavaa vaihetta, tuolin takajalkojen yläosien korjausta, seuraavasti:

"... nyt käytettävissä ei ole ehjää mallikappaletta, josta voisin kopioida muodon korjauspalaan. Todennäköisesti tämä on vaikein korjaus, mitä olen tähän mennessä ryhtynyt tekemään. Tämän osuuden käsikirjoitus on seuraava:

  1. Piirrän paperille kuvan muodosta, jonka arvelen puussa olleen silloin, kun tuoli on ehjä.
  2. Suunnittelen, mistä kohdasta katkaisen korjattavat jalat. Tavoitteena on paitsi tehdä liitoksista mahdollisimman kestävät, myös säilyttää mahdollisimman paljon alkuperäistä puuta. Tästä syystä liitokset tulevat jaloissa eri kohtiin.
  3. Valmistan korjauspalat - tällä kertaa oikeasta puulajista! - ja liimaan ne paikalleen.
  4. Työstän korjauspalat oikeaan muotoon. Työstettävänä on nyt paitsi kaareva ulkopinta, myös ura, johon hartialauta kiinnittyy. Lisäksi asiaan vaikuttaa vaatimus symmetrisyydestä. Se ei saa kuitenkaan mennä liiallisuuksiin, sillä hartialauta ei ole täysin symmetrinen."

Näin siis olen suunnitellut. Ja näin se tapahtuu (muistin virkistykseksi otsikkokuvassa on nähtävissä lähtötilanne):


Ennen korjauspalojen valmistusta suunnittelen ruutupaperille muodon, joka takajalkoihin tulee korjauksen lopputuloksena. Tässä joudun käyttämään hieman mielikuvitusta, sillä kumpikin takajalka on yläpäästään sen verran hajalla, että muotoa ei niistä voi loppuun asti päätellä.


Korjauksen ensimmäisenä vaiheena liimaan kumpaankin takajalkaan viistoksi sahaamani ohjainpuun kuumaliiman avulla. Kuumaliima on oivallinen keksintö tällaisiin lyhytkestoisiin kiinnityksiin, koska se on helppo irrottaa lämmittämällä. Ohjainpuuta tarvitaan, koska sahaus pitää tehdä vinoon, jotta saisin mahdollisimman suuren liimapinnan alkuperäisen puun ja korjauspalan väliin.


Sahaan vaurioituneen osan pois vannesahalla ja tasoitan leikkauspinnan nauhahiomakoneella. En muuten enää pelkää sitä. Olemme tutustuneet kunnolla ja suhteemme on jo siinä määrin intiimi, että olen kerran jo vaihtanut hiomanauhankin koneeseen.


Sitten korjauspalaa liimaamaan. Tällaiset korjauspalat on hyvä tehdä ensi alkuun riittävän isosta puunkappaleesta, ettei joudu sitten lisäämään puuta myöhemmin. Tosin joskus - kuten tässä tapauksessa - lisäpaloja ei ole mahdollista välttää työmäärällä, joka nykyisillä taidoillani olisi kohtuullinen.


Tässä korjauspala on paikallaan, ja nyt alkaa hauskanpito: rupean työstämään korjauspalaa kohti ruutupaperille hahmottelemaani muotoa. 


Tämä on oikeasti kivaa! Ensin sahaan korjauspalan karkeasti oikeaan muotoon vannesahalla jättäen joka puolelle vähintään 3-4 millimetrin verran ylimääräistä puuta. Siitä jatkan käsityökaluilla, joista yllä olevassa kuvassa näkyvä pikkuhöylä on kivoin. Kun sen saa säädettyä oikein - mikä ei ole ihan helppoa - höylä leikkaa millimetrin murto-osan paksuista lastua ja tarkkakin työ on mahdollista.


Seuraavaksi vaihe, jossa työ on äärettömän helppoa pilata hetkessä: menen taas tervehtimään rakasta ystävääni nauhahiomakonetta. Koneen eri puolilla on hiomanauhasta esillä erilaisia kohtia - lyhyt suora, pitkä suora, loiva kaarre tai jyrkkä kaarre - ja kun työskentelee oikein varovasti, syntyy hyvää jälkeä nopeasti. Jätän puuhun edelleen vähintään millimetrin verran ylimääräistä, koska lopullinen muotoilu tapahtuu molemmille jaloille yhtä aikaa.


Veljekset ovat tässä tiukasti kylki kyljessä. Näin paketoituina ne on helppo muotoilla täsmälleen saman muotoisiksi. Tässä vaiheessa käytän muotoiluun 60-karkeuden hiomapaperia.


Jalkojen korjatut osuudet ovat vielä suorakulmaisia. Niiden pyöristämisen aika ei ole vielä, sillä seuraavaksi on tehtävä ura, johon hartialauta kiinnitetään. Tuon uran teen talttaporakoneella, joka on aivan ihana laite (älkää kertoko nauhahiomakoneelle, että sanoin tuon). Se kun osaa porata neliönmuotoisia reikiä. Korjauspalat on tässä kohtaa säilytettävä suorakulmaisina, jotta ne saa tiukasti kiinni talttaporakoneeseen. Huonolla kiinnityksellä saa silläkin suuren työn hetkessä pilalle.


Kas niin! Nyt on uratkin tehty. Nyt voin edetä viimeiseen muotoiluvaiheeseen eli pyöristän särmät. Tässä käytän jälleen eri karkeustason hiomapapereita aloittaen 60:stä ja lopettaen 320:een.


Tässä toinen korjauspala valmiina - paitsi että ei ole. Nyt täytyy nimittäin valmistaa molempiin vielä parin nuppineulanpään kokoiset lisäkorjauspalat, joilla täytän pienet kolot, joita nämä ensin valmistetut korjauspalat eivät täytä.


Noin pienet kolot voisi kyllä kitatakin umpeen, mutta nyt tehdään homma viimeisen päälle oikein. 


Se on siinä! Ei kun ne. Ovat siinä. Enää yksi asia tehtävänä: sovitus. Toki olen tehnyt sovituksia joka välissä, mutta tämä on se viimeinen, se paras kaikista. Nyt näen työni tuloksen valmiina.


Siinä näkyy myös se hartialaudan korjaus, jonka ensin tein väärästä puulajista ja sitten korjasin. 

Ai että tuntuu hyvältä, kun tämä onnistui. Tällaiset hetket ovat niitä kaikkein hienoimpia, ja näistä pitää nauttia. Nämä antavat uskoa omiin kykyihin ja näitä pitää muistella silloin, kun tie nousee pystyyn ja tuntuu, että mikään ei onnistu.

Nyt on kyllä kivaa. Ei pelkästään tämän onnistumisen vuoksi, vaan myös retkeilyharrastuksessani on tapahtunut mukavia asioita. Jos kiinnostaa, niin voit lukea niistä täältä

2 kommenttia: